Olen monesti ennenkin käsitellyt kiusaamista, mutta nyt alkaa keittää yli! Aloitin aamuni keskustelemalla alle 4-vuotiaan päiväkotikiusaamisesta. Kiusaaminen oli alkanut jo alle kolmevuotiaiden ryhmässä. Se ei ole sellainen keskustelu jolla haluaisi aloittaa päivänsä. Itseasiassa se on keskustelu, jota ei haluaisi joutua koskaan edes käymään. Miten maailmasta onkaan tullut näin karu. Miten yhä pienemmistä lapsista tulee niin julmia? Ja mikä oleellisinta, miksei asialle tehdä mitään?- Seurataan, sanovat hoitajat. Yleensä se tarkoittaa sitä, ettei asialle tehdä yhtikäs mitään. Ei seuraaminen mitään auta, täytyy toimia! – Ei voi koko ajan jotain kieltää, hoitajat puolustelevat. Miten niin ei voi!? Tietenkin voi ja täytyy! On erittäin epäjohdonmukaista ensin kieltää ja sitten sallia jotakin, eikä kiusaamista pitäisi sallia missään tapauksessa. Ikinä.
Silloin, kun minä olin kouluikäinen kiusaamiseen puututtiin heti. Koko luokalle pidettiin puhuttelu siitä, kuinka kiusaaminen on väärin ja kuinka tärkeää on kertoa heti jollekin aikuiselle, mikäli toista kiusataan. Asiasta keskusteltiin sekä kiusaajan, että kiusatun vanhempien kanssa. Asiat selvitettiin samantien, eikä odotettu kiusaamisen pahenevan.
-Voitko äiti puhua aikuisille, ettei mua enää kiusattaisi, on lause, jota ei pitäisi tuon ikäisten lasten suusta kuulua. Joidenkin lasten suusta se ei kuulu, vaikka pitäisi. Lapsi ei uskalla kertoa kenellekään kiusaamisesta ja saattaa syrjäytyä vain siksi, ettei kiusaamiseen voida puuttua, koska sitä ei tiedosteta. Se voi vaikuttaa pitkälle loppuelämään. Onkin siis erittäin tärkeää, että lapsi kykenee ja uskaltaa kertoa, jos häntä kiusataan, siitä huolimatta, että kiusaaja uhkailisi, että kertomisesta seuraa vain jotain vielä pahempaa. On aikuisten tehtävä huolehtia siitä, ettei niin käy.
Jotkut vanhemmat ovat joutuneet vaihtamaan lapsensa päiväkotia, koska kiusaamista ei ole saatu loppumaan. Ei ole oikein, että kiusattu joutuu vaihtamaan paikasta toiseen sen takia, ettei asioihin osata puuttua. Jos jonkun täytyy vaihtaa ryhmää, tai päiväkotia niin kiusaajan, mutta ei sekään poista ongelmaa, ainoastaan siirtää sitä. Kiusaaja jatkaa kiusaamista varmasti myös uudessa paikassa. Vanhempien tehtävä on suojella lastaan. Mikäli henkilökunta sulkee silmänsä kiusaamiselta, tai ei muuten puutu asiaan syystä, tai toisesta, ei vanhemman kannata jäädä tuskastelemaan asiaa, vaan ottaa yhteyttä päiväkodin johtoon. Mikäli sielläkään ei suhtauduta asiaan vakavasti on otettava yhteyttä yhä ylempään tahoon, kunnes joku vihdoin tekee asialle jotakin.
On aivan käsittämätöntä, miten ammattitaitoinen henkilökunta ei pysty puuttumaan alle viisivuotiaiden kiusaamiseen ja käyttäytymiseen. Tietenkin lapsia on paljon, hoitajia liian vähän ja pienet nahistelut kuuluvat normaaliin kanssakäymiseen, mutta jos kiusaaminen jatkuu pidempään ja lapsi on jatkuvasti mustelmilla ja pelkää päiväkotiin menoa, on annettu kiusaamisen mennä jo ihan liian pitkälle ja viimeistään siinä vaiheessa asialle on pakko tehdä jotakin! Lapsille on opetettava käytöstapoja. On surullista, että joissakin tapauksissa käyttäytymissääntöjen opettaminen ja lasten kasvattaminen jää päiväkodin ja koulun vastuulle. Viimeistään koulun jälkeen siihen puuttuvat poliisi ja muut viranomaiset. Se on surullista, mutta ikävä tosiasia.
ranninen.fi 